Joulu silloin kun olin pieni

Elämäni ensimmäinen joulu vietettin perheen kesken olin tuolloin seitsemän kuukauden ikäinen ja olimme asunneet tässä talossa noin puolivuotta. Muistan elävästi kuvan joka minusta ja lahjoista oli otettu olohuoneen ruskella nojatuolilla kaikkien lahjojen ympäröimänä. Oli leluja, kirjoja, lakanoita ja vaatteita. Tuskin vielä kauheasti mitään mistään tajusin, mutta hymy kasvoilla oli silti leveä.

Seuraavana vuonna aloitetiinkin sukujoulujen viettäminen meillä, koska meillä oli eniten tilaa. Sukujoulu käsitti seuraavanlaista väkeä: Molemmat mummot ja toinen ukkini, enot ja täti perheineen. Nämä kaikki toista mummoa lukuunottamatta äitin puolelta. Joulupukin tuloa ootettiin ja jännättiin serkku-pojan kanssa kuumeisesti. Sitä ennen oli kuitenkin joulusauna ja jouluateria. Ei me serkun kanssa oikein maltettu syödä. Saunakin meinas mennä kiukuttelun puolelle.

Lopulta kun tuo hetki koitti, että ovelta kuului koputus, niin litistäydyin äitin kylkeen kiinni. Tylsää oli myös aina laulaa joulupukille: Joulupukki, joulupukki, valkoparta vanha ukki. Kaikki meni siihen asti hyvin kunnes piti kiivetä pukin syliin valokuvaa varten. Mä aloitin korvia vihlovan itkun eikä se loppunut ennenkuin pääsin pois tilanteesta. Pukin poistuttua vesi (kossu) lasin jälkeen alkoi armoton pakettien auki repiminen. Tosin minä olin niin neiti etten muka osannut ite niitä avata, niin iskä jelppas. Ainakin jos paketissa oli nauhoja. Usein saatiin serkun kanssa samantyylisiä lahjoja (riidan välttämiseksi). Aikuiset saattoivat nauttia alkomaholia paitsi äidit. Mun äiti on kaikissa joulukuvissa surullisen ja väsyneen näköinen. Enkä yhtään ihmettele, kun joutui noin ison lössin ruokkimaan ja kahvittamaan. Siihen päälle vielä tiskit, niin jouluilo oli kaukana. Ennen joulua valmisti itse kahvikakuista kekseihin kaiken. Tällaisia sukujouluja meillä vietettiin vuosina 1983-1987. Ukki poistui vuoden 1985 elokuussa keskuudestamme. -87 vuonna olin jo kuuden vanha enkä enää itkenyt joulupukin sylissä, vaan halusin nähdä porot. Reipas tyttö! Poroja en kyllä nähnyt.

Vuosi 1988 mullisti kaiken. Äidinäiti sairastui leukemiaan ja minä aloitin koulun. Vietimme rauhallista joulua perheen kesken kolmistaan. Maaliskuussa mummo nukkui pois ja kaikki sukujuhlat loppuivat siihen. Usko joulupukkiin se viimoinenkin katosi kesällä, kun serkun kanssa meidän lämmönjakohuoneesta löydettiin joulupukin vermeet ja varastosta iso tuohikori jossa osa lahjoista tuotiin. Niin ja se joulupukki oli isäni vanhin veli.

Tuosta ajasta muistan kuitenkin parhaiten ne ihanat jouluvalmistelut: Tontut ja valot ikkunaan. Piparitaikinan pihistystä jääkaapista kilpaa iskän kanssa. Joulukuusen tuoksu, kun se aatonaattona tupaan kannettiin. Kinkun tuoksu aattoaamuna. Joulupukin kuumalinja piirettyineen aattoaamuna. Yksi ja sama c-kasetti jota soitettiin eestaas, kun muuta jouluista musiikkia ei ollut. Joulukalenterin availu aina aamuisin, kun silmät pysyivät vain juuri ja juuri auki. Aattoiltana nukahdettiin uusi yökkäri päällä mukavasti äitin ja iskän väliin. En muista jäikö muita yöksi kuin tätini perheineen, kun olivat kaupungista. Seuraavana aamuna oli mukava herätä serkun kanssa leikkimään uusilla leluilla ja tappelemaan siintä kumman auto ajaa kovempaa. Nuo ajat ovat kuitenkin kaukana takanapäin. Sitä samaa tunnelmaa ei enää saa, vaikka kuinka uskoo joulupukkiin. Kaikki nuo ihanat muistot ovat äitini ansiota joka osasi tehdä joulusta niin satumaisen ja lumoavan.